Värityskirja: Kohti tuplaa…

Tämä tarina on pitkä. Joten varatkaa sille aikaa, niin se on varannut myös teillekin.

Ullan pullat on uunissa, kahvi on tippunut jo pannulle. Magian urheilutoimenjohtaja Juha Niutanen kaivaa kaapistaan kahvikuppeja – ainakaan luurankoja siellä ei näytä olevan. Mies istahtaa monen monta tarinaa nähneeseen vihreään hiekkasäkkiinsä. Ja juttu meidän kesken saa jatkua: minä kyselen, Miska vastaa. Haastatellessani Niutasta Luopioisten puulaakin ennakkoa varten on pakko kysyä joukkueen tavoitteista ja mahdollisuuksista tulevalla kaudella.

- Luopioisten puulaakissa tavoitteena on vain mestaruus. Keväällä sitten taas mennään kiusaamaan Spiral-sarjaan, vastaa Niutanen.

Itse katselen kummastuneena Niutasta ja kirjoittelen ylös hänen höpinöitään. “Vai että oikein kiusaamaan”, mietin hiljalleen, mutta maltan olla tekemättä jatkokysymystä. Huoh.

Palataan kevääseen 2005. Allekirjoittanut ja pari muuta kaveria kehitteli jotain tekemistä kesäksi. Jotain, mitä voisi tehdä kaveriporukalla. Vastaukseksi löytyi lähes välittömästi street hockey, eli tuttavallisemmin katulätkä, jota oltiin pelattu pienestä pitäen. “Jaskan pihat” – kuten oli tapana nimittää kaukaloa, josta lätkittiin Jaskan autotallin oveen – jäivät aikojen saatossa pieniksi. Niissä oli monet ikimuistoiset hetket pelattu ja eletty, mutta aikuistuvat pojat olivat kasvaneet ja niinpä aktiviteettejä piti hakea muualta, kun monivuotinen pelikenttä jäi lopulta liian pieneksi.

Mutta kävi onni, että vuonna 2004 Tedy Salutskij kumppaneineen oli alkanut pyörittämään street hockey -tapahtumaa. Lopulta, kun myös Suomen jääkiekkoliitto lähti viralliseksi yhteistyökumppaniksi ja kisoista tuli virallinen SM-turnaus, street hockeyn kantautui myös Tampereelle.

Heinäkuussa 2005 Tampereella pidetyssä street hockeyn karsintaturnauksessa kirmali joukko pieniä keltaisia miehiä.
- Mikä toi jengi on? kysyi joku.
- “AHK”, vastasi joku toinen, joka huomasi rinnassa komeilleen kirjainyhdistelmän.
Eikä siitä sen enempää.

AHK, eli allekirjoittaneen johdattama kaveriporukka, oli varmaan turnauksen huonoin jengi, häviten jokaisen pelinsä. Joka tapauksessa, vaikka turpaan tuli, oli jokaisella varmasti mahtava viikonloppu. Ja ainakin minä tajusin silloin, että streethockeysta olisi tuleva jokavuotinen tapahtuma, jossa kaverit pelaisivat vihdoinkin yhdessä pitäen hauskaa. Ja niin kävikin.

Aikaa kului ja lopulta elokuussa 2007 Helsingin Kampin torilla räjähti. AHK – eli Atalan Hoki Klup – tuli Turun karsintaturnaksen 3. sijan turvin lopputurnaukseen haastajana, mutta voitti sensaatiomaisesti Suomenmestaruuden päästämättä maaliakaan neljässä play-off -ottelussa. Muutos ja kasvu oli tapahtunut. Ei riitä, että syntyy voittajaksi – täytyy hioo se timantti. Ja nyt se kuuluisa timantti oli hiottu.

Vaikka Suomenmestari-joukkueessa oli muutamia elintärkeitä vahvistuksia, joiden kanssa mestaruuden ottaminen oli mahdollista, oli joukkueessa peräti kuusi pelaajaa – eli lähes puolet joukkueesta – jotka olivat olleet alkuperäisessä porukassa. Siis juuri siinä joukkueessa, jolle oltiin ilkuttu ja naurettu, mutta…

…Niin vain oli kasvanut tuosta kaveriporukasta, jonka päällimäisenä ja tärkeimpänä asiana oli pitää hauskaa ja nauttia toistensa seurasta ja läsnäolosta, voittajajoukkue. Joukkuehenki – se kasvoi mielettömän suureksi. Yhteinen tavoite – mestaruus – kasvatti nälkää, ja nälkähän kasvoi syödessä. Pala palalta, maali maalilta, torjunta torjunnalta, taklaus taklaukselta, voitto voitolta… seurasi lumipalloefekti, joka johdatti AHK:n – kaikkien, jopa joukkueen itsensä – yllätykseksi Suomenmestaruuteen saakka.

Eilen (Su. 18.11) tulin Niutasen kyydillä Spiralin pelistä. 0-2 -tappion jälkeen Niutanen kertoi, että kyseessä oli yksi parhaimpia joukkueita, joita Magia kohtaisi keväällä. Mieleni kirkastui hetkessä, mutta en alkanut väittelemään Niutasen kanssa – juuri hetki sitten käyty keskustelu Ilveksen puolustuksesta sai minut ymmärtämään, että turha tuosta Niutasesta on saada kaveria samalle puolelle, jos alan kertomaan kuinka huono vastustaja äsken oli ollut vastassa.

Lopulta kotiin palattuani olin jo niin pitkällä ajatuksissani, että pystyin kuvittelemaan selkeästi Magian Spiral-sarjan mestaruusjuhlat.

“Heh, vai että oikein mestaruusjuhlat”, pohtii varmasti Niutanen tätä lukiessa. Ja itse olen sitä mieltä, että Niutanen ei ole huomannut, eikä vielä tajua, kuinka suuri potentiaali tässä joukkueessa on, vaikka näytöt toistaiseksi ovat olleet heikot. Mutta tosin, missä niitä näyttöjä oltaisi annettu edes?

Magialla – kuten AHK:lla – on täysi mahdollisuus todelliseen Cinderella Storyyn. Joukkueessa on kaikenlaisia pelaajia; on kokeneita konkareita, on uusia tulokkaita näissä ympyröissä, on rouhijoita, on taitavia pelaajia, on ratkaisijoita, on pelaajia, jotka ovat pelanneet isoja pelejä, ja jopa voittaneet niitä.

Magian tarinaa voin niin paljon verrata AHK:n, että itse sen huuman kokeneena voin sanoa, että jos joukkuehenki, joka on osoittautunut jo nyt melko vahvaksi, pysyy samanlaisena läpi raskaan kauden, on tiedossa isot juhlat keväällä.

AHK ei voittanut mestaruutta sen takia, että hyökkäyspäässä olisi ollut dominoivia pelaajia, jotka olisivat koska tahansa ratkaisseet ottelut. Ei, AHK voitti sen takia, että joukkuehenki oli erinomainen ja puolustus- ja maalivahtipelissä onnistuttiin täydellisesti. Taktiikka toimi loistavasti, ja kun jokainen halusi vain mestaruutta pelien kovetessa, oli uhrautuminen esimerkillistä.

Totta kai myös onnistumiset hyökkäyspäässä niistä harvoista paikoista oli avainasemassa. Mutta mm. AHK:n ykköshahmo, Juho Hyvärinen, pelaa myös Magiassa, joten yhtä lailla ratkaisijoita löytyy molemmista jengeistä.

Vaikka kyseessä onkin harrastesarjat ja puulaakit, niin minulle voitto on aina voitto. Vihaan häviämistä, oli kyseessä SM-finaali tai pallorinki Kirkkareilla. Olen Magiassa samoista syistä kuin AHK:ssakin – hauskaa pitääkseni ja nauttiakseni voittojen tuomista iloista ja tappion tuskista.

AHK ja Magia kulkevat minulle käsi kädessä – molemmat ovat yhtä tärkeitä ja minä haluan vielä muistella niitä lukuisia voittoja, saunailtoja ja ylilyöntejä vielä kymmenen vuoden päästä samalla porukalla. AHK:ssa olen jo kertaalleen voittanut jotain suurta – ja haluan voittaa lisää. Magian tarina on alussa, mutta uskon, että jos jokaisella tästä joukkueesta on sydäntä mukana hitusen siitä määrästä, mitä minulla on, ei meillä ole mitään hätää.

Me emme ole ehkä maailman paras jengi. Meillä ei ole välttämättä ne nopeimmat, taitavimmat, isoimmat ja kokeinemmat kaverit, mutta meillä on taatusti isoimmalla sydämellä pelaava joukkue, mikäli se minusta riippuu.

Yhtään peliä ei ole pelattu, ainoatakaan ei olla voitettu, ja kevääseenkin on pitkä matka. Mutta silti, jaksan olla innoissani tulevasta kaudesta, koska minä elän sydämelläni tässä mukana ja uskon tosissani meidän voittomahdollisuuksiin.

Loppuun vielä Herb Brooksin (”Miracle on Ice”:n päävalmentaja 1980, kun Jenkit voitti olympiakultaa) puhe omilleen ennen mitalikierroksen ottelua Neuvostoliittoa vastaan:

“Great moments… are born from great opportunity. And that’s what you have here, tonight, boys. That’s what you’ve earned here tonight. One game. If we played ‘em ten times, they might win nine. But not this game. Not tonight. Tonight, we skate with them. Tonight, we stay with them. And we shut them down because we can! Tonight, WE are the greatest hockey team in the world. You were born to be hockey players. Every one of you. And you were meant to be here tonight. This is your time. Their time is done. It’s over. I’m sick and tired of hearing about what a great hockey team the Soviets have. Screw ‘em. This is your time. Now go out there and take it. “